Perus maanantai.

Heti aamulla töissä raskaana olevien naisten kanssa keskustelua miten menee ja mitä sinne vatsaan kuuluu. Kuuntelua raskausvaivoista, ultraäänistä, vauvan sukupuolen arvailua, ihailua kasvaneista vatsoista. Kyselyä "no koskas teille?" Vastailua, ettei ihan vielä. Kätkemättä silti toivetta, että ehkä jo ihan pian.

Ajatella, että olen kateellinen toisten pahoinvoinneista ja muista raskausvaivoista! Ajatellen, voisinpa minäkin voivotella naama harmaana, mutta samalla suojellen silitellä orastavaa vatsakumpua.

9 kuukautta tuntuu hujahtavan kuin siivillä. Tuntuu, että ihan vasta kuulin kolmen työtoverini vauvauutiset. Nyt heillä on jo komeat vatsat. Olen iloinen ja kateellinen. Sekä selvästi tarkkailen heidän vointiaan ja olemistaan vatsojensa kanssa.

Aloitin tänään foolihappokuurin. Ready, steady..

Tapauksia.

Lapsen saamisesta, hankkimisesta tai tekemisestä on monia tarinoita. Tämän tarinan nimi olkoon Ei millä tahansa hinnalla.
Olen kuullut naisista, jotka ovat tulleet raskaaksi baarista löytämästään miehestä. Väittäneet käyttäneensä ehkäisyä, ja ei lienee mikään saavutus kaataa miestä sänkyyn ilman kondomia. Tämä kuulostaa minusta todella hurjalta ja kurjalta. Itsekkäältä ja kuvottavalta. Tässä mennään mielestäni aivan liian äärimmäisyyksiin.

Vaikka mies olisikin niin idiootti, että suostuisi seksiin ilman kondomia, niin hänen kuuluisi tietää että hänellä on lapsi. Entä jos tämä mies perustaa myöhemmin oman perheen ja lapset ovat vaikkapa samalla luokalla tietämättä olevansa sisaruksia? Tai ennemmin tai myöhemmin vaikka ihastuvat toisiinsa? Jos naisella on ollut useita kumppaneita, hän ei kenties edes tiedä kuka lapsen isä on.

Sitten on nämä tapaukset, joissa nainen valehtelee omalle miehelleen ehkäisyn käytöstään. Vanha kikka, johon moni nainen on turvautunut (ainakin keskustelupalstojen mukaan hyvinkin moni). Tähänkään en koskaan itse lähtisi. Nämä molemmat mainitut tapaukset, ovat äärimmäisen epäreiluja toista kohtaan. Etenkin parisuhteessa tämä on vielä kierompaa. Tuolloinhan juuri pitäisi luottaa toiseen ja toimia tiiminä. Ajattelevatko nämä naiset miltä tuntuisi jos omalle veljelle tai miespuoliselle ystävälle tehtäisiin noin? Itse tiedän miehiä joilla on näitä "vahinko"lapsia naisten kanssa kenen kanssa he eivät tosiaankaan tätä halunneet.
Yhden tapauksen mainitakseni; Tutut kollegat olivat suhteessa, jossa mies oli naimisissa. Nainen poistatti salaa mieheltä kierukkansa. Ja pam! Kuinkas kävikään. Mies on haluamattaan ikuisesti sidokissa syrjähyppynsä kohteeseen. Nainen sai miehestä palasen ikuisesti omakseen. Tässä kyse oli ihan vain hyväksikäytöstä. Pettämistä puolustelematta.

Tiedän myös tuttavapiiristäni rutkasti alle kolmekymppisen tytön jolla on kaksi lasta. Molemmat hankittu hetken suhteesta kahden eri miehen kanssa. Molemmissa tapauksissa mies jätettiin samantien kun raskaustesti näytti positiivistä. Hän sanoo, että haluaa elää yksin, mutta halusi lapset. Muistan ikuisesti tämän toisen lapsen kohdalla raskaustestin näytettyä positiivista ja samantien jätetyn miehen eräissä kotibileissä murtuneena avautumassa ystävälleni kuinka hänen ystävänsä jätti hänet heti tultuaan raskaaksi. Mies rakasti sekä tätä tulevaa äitiä, että lasta kovin. Myöhemmin hän muutti eri paikkakunnalle ja näkee lastaan enää harvoin. Sai aikamoisen elämänkoulun hänkin.

Mainitut tarinat ovat juuri niitä, mitä haluan viimeiseen asti välttää, vaikka mieheni ei koskaan lasta haluaisikaan.

Ja kurjista tapauksista niihin toisenlaisiin. Myös vahinkoraskauksia on tuttavapiirissä useita.
Eräs tyttö sai tietää olevansa raskaana vasta viidennellä kuulla. Hän ei ihmetellyt kuukautistensa puuttumista, koska oli muutenkin kärsinyt epäsäännöllisistä vuodoista. Aborttimahdollisuus oli jo mennyttä. Hetken ihastus ei halunnut olla missään tekemisissä tytön kanssa. Tällähetkellä he elelevät sopuisasti lapsen kanssa kahdestaan ja raskauttaan suunnittelematon tyttö on kasvanut äitiyteen.

Vuosien takaa muistuu mieleeni myös sellainen tapaus, jossa kaverini tuli miehelleen raskaaksi. Hän sanoi etteivät he käyttäneet ehkäisyä, sillä uskoivat miehen olevan hedelmätön (syitä en mainitse, etten paljasta liikaa ihmisten yksityisiä asioita). Tyttö päätyi aborttiin. Katui sitä myöhemmin, ja sai kyseisen miehen kanssa vuoden kuluttua uuden lapsen.

Uskomatonta kyllä, tiedän myös tapauksen, jossa nainen sai tietää olevansa raskaana vasta supistusten yllätettyä. En ollut itsekään uskoa tätä todeksi. Mutta tässätapauksessa kuulemma kohtu oli niin taaksepäin kääntynyt, ettei raskautta päällepäin huomannutkaan. (Okei, tämän uskon, sillä omakin äitini olisi vielä synnyttämäänlähtöpäivänään voinut peittää pienen vatsakumpunsa uskottavasti löysällä paidalla).

Sitten on ne tapaukset, kenen tiedän yrittäneen lasta kuukausia, vuosia, eikä silti vain onnista. Ainakin kolme naista tuttavapiiristäni käy lapsettomuushoidoissa saamassa hormonihoitoa. Jokainen heistä on toivonut lasta hartaasti jo kauan. Jokainen heistä on iältään 30-35.

Tuntuu niin epäreilulta! Ihan uskomattomia vahinkoraskauksia, sekä jo valmiiksi olematonta lastaan rakastavien vanhempien toivoa tai epätoivoa, vaikka lasta ei kuulu. Jokaisen tuttavapiiriin edes kaverin kaverin kautta varmasti kuuluu joku hieman välinpitämätön teiniäiti. Sellainen kenet voimme bongata kadun kulmasta rööki huulessa ja maha pystyssä. Pistää vihaksi.

Ehkä otin tämän kaiken puheeksi, koska jännittää mihin kategoriaan itse kuuluisin. Niihin, joilla tärppää heti, vai niihin jotka itkee katkerasti joka kuukausi vatsan kipristellessä kuukautisten merkiksi. Kenties jopa päätyen lapsettomuushoitoihin lopulta. Tiedänhän jo valmiiksi ainakin sen, että jos tulisinkin raskaaksi, niin se tie ei olisi helppo (viittaan fyysiseen sairauteeni, josta ensimmäisessä postauksessa mainitsin).

Tarinoita, joita olen kuullut vuosien varrella olisi vaikka kuinka paljon. Mutta en uskalla kertoa niitä henkilöiden yksityisyyden salassapysymisen vuoksi. Haluanhan itsekin pysyä mahdollisimman anonyyminä, sillä aihe on niin arka ja kipeä. Jokaisessa kulttuurissa omalla tavallaan.

Romanikulttuurissa kuuluu raskaana olevan "hävetä" vanhempien henkilöiden läsnäollessa. Tarkoittaen, että peittää vatsa viimeiseen saakka vaatteiden alle, ja kun tämä ei enää onnistu, niin kääntää katse poispäin vanhemmasta henkilöstä. Tai vanhemman henkilön nähdessään kävellä vaivihkaa poispäin. Tässä kulttuurissa ei myöskään saa puhua raskaudesta vieraitten miesten tai vanhempien ihmisten läsnäollessa, sillä se viittaisi seksiin.

Myös meidän kulttuurissamme harva kertoo raskaudestaan alle sen 12. viikon, kunnes suurin keskenmenon riski on ohi. Olisi liikaa saada keskenmenon surussa valitteluja, osanottoja, sääliä tai kysymyksiä. Kulttuurissamme, jossa ei paljon tunteita näytetä, ja usein onni kätketään vaatimattomuuteen. Lisäksi edelleen lapsen nimeä ei kerrota ennen nimiäisiä. Myös oma perheeni uskoo tämän tuovan huonoa onnea. Ikivanhat uskomukset elävät omalla tavallaan meissä kaikissa.

Kerroin miehelleni perustaneeni tämän blogin. En kertonut sen osoitetta. Tämä olkoon vain minulle. (Sekä kenties myös teille, jotka painitte samojen asioiden kanssa). Ehkä helpottaa meidän kahden kanssakäymistä, että saan purkaa jonnekin ajatuksiani jankuttamatta miehelleni lapsen kaipuustani kokoajan. Antaa miehelleni aikaa kypsytellä asiaa rauhassa.

Faktat tiskiin!

Lets face it. Tämän ikäisen naisen mahdollisuudet tilanteessani ovat:

a) Erota, ja toivoa löytävänsä mies joka haluaisi lapsen. Fakta on ettei noin vaan rakastuta, eikä lapsiakaan aleta puolituntemattoman kanssa tekemään. Se olisi ainoastaan typerää. Tähän lisättäköön, että rakastan miestäni, enkä tällähetkellä edes halua kuvitella perhettä kenenkään muun kanssa. Joten, en lähtisi tähän ihan ensimmäisenä, vaikka moni minulle tätä saattaisi suositella.

b) Odotella kiltisti, että oma mies saa jotenkin mystisesti vauvakuumeen. Tämä vaatisi jotain pientä ihmettä, tai suhteen korjaantumista. Juuri nyt tuntuu että suhde alkaa mennä alamäkeä tämän suuren lapsiristiriidan vuoksi. Voisin olla muutaman kuukauden hiljaa ja antaa asia kypsyä miehen mielessä. Hän sanoo, että haluaa kyllä lapsia aikanaan. Ja hän varmasti olisi iloinen, jos pitäisin suuni kiinni vauvahaaveistani hetken.

c) Käyttää luovutettua spermaa, taikka turvautua ystävään. Baarihoidot kera hokeman "joojoo, käytän ehkäisyä.." eivät sovi minulle. Molempien on oltava rehellisiä ja tiedettävä missä mennään. Plus, että se olisi äärimmäisen vastenmielistä. Lisäksi tietysti tässä vaihtoehdossa menettäisin mieheni.

d) Tehdä lapsi yhdessätuumin homopariskunnan kanssa. Viikko teillä, viikko minulla. Mutta palvelisiko tämä lapsen etua? Tai tahtoisinko todella olla aina viikon erossa lapsestani? Tosin tällöin lapsella ainakin olisi isähahmo vierellä.

Hatunnostoni kaikille yksinhuoltajille! Vaikka periaatteessa olenkin sitämieltä, että yksin lapsen hankkiminen on itsekästä, niin se vaatii myös paljon vahvuutta. Ja tietenkin on myös niitä tapauksia, jolloin isä vaan katoaa kuvioista (tai miksei äitikin, jolloin isä on se, joka jää lapsen kanssa). Tällöin ei tietenkään voi lapsen huoltajaa itsekkyydestä syyttää. Toki on myös toimivia uusioperheitä. Haluan vielä korjata, että itsekkyydellä tarkoitin niitä tapauksia ketkä hankkimalla hankkii yksin lapsen käyttämällä toista osapuolta  hyväkseen. Valitettavasti tiedän parikin tälläistä tapausta. Niihin tulen varmasti pohdinnoissani palaamaan myöhemmin.

Paljon sisareni lasta hoivanneena tiedän miten rankkaa puuhaa se on. Olen hoitanut tuota lasta mm. vatsatautisena sekä kuumeisena ja ihmetellyt ihaillut yksinhuoltajien sinnikkyyttä. Minä henkilökohtaisesti en tiedä kuinka siitä selviytyisin. Työ, kotityöt ja lapsen kasvatus yhdessä paketissa yhden ihmisen harteilla. Asun työni (sekä parisuteeni) takia kaupungissa, jossa minulla ei ole sukulaisia, eikä läheisiä ystäviäkään. Siksi olen erittäin varovainen tämän vaihtoehdon kanssa, että saisin lapsen yksinäni. Joten korostan vielä, että mainitsemani kohdat ovat vain pohdintoja teoreettisista vaihtoehdoista. Lähtökohta tietenkin on saada lapsonen yhteisymmärryksessä oman kumppanin kanssa rakastavaan kotiin.

Pohjustus.

Blogiin idea syntyi siitä omasta tuskasta kuinka paljon oma lapsettomuus on jokapäivä mielessä. Toivoisin tämän blogin avulla sekä purkaaa omia tuntojani, että ehkä kohdata kohtalotovereita samalla. Tämä asia on niin arka, että siitä on vaikea puhua kenellekään.

Kerron siis aluksi hieman itsestäni. Olen 30-vuotias nainen. Ihmettelemässä kuinka aika kuluikin näin äkkiä. Olen halunnut kovasti lasta jo 16-vuotiaasta saakka, enkä olisi tuolloin ikinä kuvitellut että olisin lapseton vielä tämän ikäisenä.

Elän parisuhteessa. Jossa mies ei vielä  halua lasta. Tämä "vielä" on toistaiseksi epämääräinen käsite, ja minun lapsesta puhumiseni ja jankkaamiseni kuulemma lykkää asian toteuttamista joka kerta kauemmas. Mieheni on sanonut vielä "joskus" haluavansa vielä lapsen, mutta hän ei tunnu ihan täysin ymmärtävän että naisella aika tulee vastaan. Mieheni on nyt 31 vuotias.
Itse hoidan aina sydän syrjällään sisareni pian kaksi vuotiasta lasta ja hän odottaa jo toista vauvaansa. Rakastan tuota lasta yli kaiken ja aina hoitotäteilystä lähdettyäni omaan kotiini, suren ja ikävöin lasta seuraavaan tapaamiseemme saakka. Lisäksi olen hoitanut lapsia hyvin nuoresta iästä saakka, joten kokemusta kyllä piisaa.

Parisuhteeni ei ole aina ruusuilla tanssimista. Viimeaikoina minun lapsihaaveet ovat rasittaneet sitä entisestään. Emme tunnu löytävän yhteisymmärrystä ja ajaudumme kokoajan erillemme. Siltä se ainakin tuntuu. Välillä on parempiakin kausia, jolloin mieheni puhuu että ehkä piankin voisi olla lapsen aika. Välillä minusta tuntuu, että tällä hän vain lohduttelee minua, välillä taas hän tuntuu olevan hyvinkin tosissaan.

Ystävät ympärillä perheellistyvät hurjaa vauhtia. Varmaan tuttua monelle tämän ikäiselle. Jokainen raskausuutinen sattuu syvälle ja joka kerran nielen itkua kuultuani ne ja esitän kohteliaat onnittelut. Jopa työpaikallani on useampi raskaana oleva nainen. Tässä iässä et voi välttyä kivulta ja kateudelta tässä asiassa.

Korostan, että minulla siis ei ole todettu fyysisesti lapsettomuutta. Tosin, minulla on sairaus, jonka vuoksi lääkäri on sanonut mahdollisen raskauteni olevan erittäin hankala ja luultavasti kivun sietoa koko sen 9kk:n ajan. Ei mahdotonta, mutta vaikeaa. Sairauden lääkityksestä raskauden aikana on monta eri kantaa. Lääkärini ei suositellut, mutta netistä olen lukenut että se olisi mahdollista.
Tällähetkellä käytän kiltisti hormonaalista ehkäisyä mieheni niin pyytäessä, vaikka vaatimukselta se minusta tuntuu. Sisälläni silti suren jokaisia tulevia kuukautisia, vaikka tiedän niiden aina tulevan.

Vaihtoehtoni ovat siis joko erota tai jäädä odottamaan mieheni vauvakuumetta hamaan tulevaisuuteen. Tunnen pelkoa vanhentumista kohtaan ja pelkoa että lopulta jään ikuisesti lapsettomaksi.

Näin ollen blogi tulee käsitelemään paljon ärsyttävää valitusta. Paljon kateutta, paljon turhautumista. Ehkä myös toiveikkuutta tulevasta.

Tervetuloa kiviselle matkalle mukaan! Tiedän, että meitä biologisen kellon kuminan huumauttamia ihmisiä on paljon, jotka ovat tahtomattaan lapsettomia erinäisitä syistä.