Pohjustus.

Blogiin idea syntyi siitä omasta tuskasta kuinka paljon oma lapsettomuus on jokapäivä mielessä. Toivoisin tämän blogin avulla sekä purkaaa omia tuntojani, että ehkä kohdata kohtalotovereita samalla. Tämä asia on niin arka, että siitä on vaikea puhua kenellekään.

Kerron siis aluksi hieman itsestäni. Olen 30-vuotias nainen. Ihmettelemässä kuinka aika kuluikin näin äkkiä. Olen halunnut kovasti lasta jo 16-vuotiaasta saakka, enkä olisi tuolloin ikinä kuvitellut että olisin lapseton vielä tämän ikäisenä.

Elän parisuhteessa. Jossa mies ei vielä  halua lasta. Tämä "vielä" on toistaiseksi epämääräinen käsite, ja minun lapsesta puhumiseni ja jankkaamiseni kuulemma lykkää asian toteuttamista joka kerta kauemmas. Mieheni on sanonut vielä "joskus" haluavansa vielä lapsen, mutta hän ei tunnu ihan täysin ymmärtävän että naisella aika tulee vastaan. Mieheni on nyt 31 vuotias.
Itse hoidan aina sydän syrjällään sisareni pian kaksi vuotiasta lasta ja hän odottaa jo toista vauvaansa. Rakastan tuota lasta yli kaiken ja aina hoitotäteilystä lähdettyäni omaan kotiini, suren ja ikävöin lasta seuraavaan tapaamiseemme saakka. Lisäksi olen hoitanut lapsia hyvin nuoresta iästä saakka, joten kokemusta kyllä piisaa.

Parisuhteeni ei ole aina ruusuilla tanssimista. Viimeaikoina minun lapsihaaveet ovat rasittaneet sitä entisestään. Emme tunnu löytävän yhteisymmärrystä ja ajaudumme kokoajan erillemme. Siltä se ainakin tuntuu. Välillä on parempiakin kausia, jolloin mieheni puhuu että ehkä piankin voisi olla lapsen aika. Välillä minusta tuntuu, että tällä hän vain lohduttelee minua, välillä taas hän tuntuu olevan hyvinkin tosissaan.

Ystävät ympärillä perheellistyvät hurjaa vauhtia. Varmaan tuttua monelle tämän ikäiselle. Jokainen raskausuutinen sattuu syvälle ja joka kerran nielen itkua kuultuani ne ja esitän kohteliaat onnittelut. Jopa työpaikallani on useampi raskaana oleva nainen. Tässä iässä et voi välttyä kivulta ja kateudelta tässä asiassa.

Korostan, että minulla siis ei ole todettu fyysisesti lapsettomuutta. Tosin, minulla on sairaus, jonka vuoksi lääkäri on sanonut mahdollisen raskauteni olevan erittäin hankala ja luultavasti kivun sietoa koko sen 9kk:n ajan. Ei mahdotonta, mutta vaikeaa. Sairauden lääkityksestä raskauden aikana on monta eri kantaa. Lääkärini ei suositellut, mutta netistä olen lukenut että se olisi mahdollista.
Tällähetkellä käytän kiltisti hormonaalista ehkäisyä mieheni niin pyytäessä, vaikka vaatimukselta se minusta tuntuu. Sisälläni silti suren jokaisia tulevia kuukautisia, vaikka tiedän niiden aina tulevan.

Vaihtoehtoni ovat siis joko erota tai jäädä odottamaan mieheni vauvakuumetta hamaan tulevaisuuteen. Tunnen pelkoa vanhentumista kohtaan ja pelkoa että lopulta jään ikuisesti lapsettomaksi.

Näin ollen blogi tulee käsitelemään paljon ärsyttävää valitusta. Paljon kateutta, paljon turhautumista. Ehkä myös toiveikkuutta tulevasta.

Tervetuloa kiviselle matkalle mukaan! Tiedän, että meitä biologisen kellon kuminan huumauttamia ihmisiä on paljon, jotka ovat tahtomattaan lapsettomia erinäisitä syistä.